Tukahdutettu viha - Kiellämmeko tärkeän tunteen?
Tuntuuko sinusta joskus, että kannat muiden tunteita enemmän kuin omiasi?
Että ymmärrät kaikkia, mutta oma äänesi jää taustalle? Teet ehkä paljon toisten puolesta, jopa heidän tarpeensa itsesi edelle asettaen, etkä aina tiedä, miten sanoa ei.
Tällainen käytös voi usein juontaa juurensa lapsuudesta, jossa omien rajojen asettaminen tai tunteiden ilmaiseminen ei ollut turvallista tai sallittua. Kun omia tarpeita ei ole saanut kuulla tai niitä on vähätelty, voi aikuisena olla vaikeaa tunnistaa ja pitää kiinni omista rajoistaan.
Viha on yksi perustunteista, mutta sen kohtaaminen aikuisena voi olla pelottavaa – erityisesti, jos lapsuudessa ei ole saanut turvallista tilaa kokea ja ilmaista sitä.
Moni oppii jo lapsena tukahduttamaan vihan/raivon/suuttumuksen tunteitaan jos ympäristö viestii, että ne on väärin tai epätoivottavaa.
Lapselle liian helposti sanotaan: ei saa kiukutella, ei saa raivota, ei saa käyttäytyä huonosti. Tämä johtaa helposti siihen, että lapsi tukahduttaa tunteensa – ei siksi, että niitä ei olisi, vaan koska hän pelkää menettävänsä hyväksynnän.
Tilanne pahenee, jos vanhemmat eivät pysty auttamaan lastaan tunteen säätelyssä, vaan lähtevät itse mukaan lapsen tunteen myrskyyn.
Sen sijaan, että vanhemmat olisivat rauhallisia ja osoittaisivat, että viha ja raivo on sallittu ja hallittavissa oleva tunne, he voivat reagoida tunteen ilmaisuun esimerkiksi rankaisemalla, syyllistämällä tai itse raivoamalla.
Tämä tekee lapsen vihasta vaarallisen tunteen – sellaisen, joka ei ole hyväksytty, ja jota ei opi käsittelemään. Lapselle syntyy viesti: Näin ei saa tuntea. Hän ei opi ymmärtämään, että viha on luonnollinen reaktio rajojen ylitykseen tai turhautumiseen, vaan hän kokee häpeää ja epävarmuutta tunteistaan.
Aikuisena tämä tukahdutettu viha voi purkautua hallitsemattomana raivona, tunteiden pelkona tai jopa passiivisuutena – kyvyttömyytenä puolustaa omia rajoja. Jos viha on lapsuudessa jäänyt tukahdutetuksi, sen vapautuminen aikuisuudessa voi olla pelottavaa, sillä se tuntuu vieraalta ja kontrolloimattomalta. Tunteen käsitteleminen voi tuntua siltä kuin kohtaisi jotain kiellettyä, vaarallista tai häpeällistä.
Lapsuudessa kaikki tunteet kuuluvat olla osa kasvua – tunne, joita saa kokea ja jolle annetaan turvallinen tila.
Kun lapsi raivostuu, kiukuttelee tai osoittaa turhautumistaan, hän tarvitsee aikuisen, joka pysyy rauhallisena ja osoittaa, että nämä tunteet ovat sallittuja ja normaaleja.
Aikuinen auttaa lasta säätelemään tunnetta: "Näen, että olet vihainen. Se on ihan ok. Katsotaan yhdessä, miten tämä tunne saadaan purettua." Tällainen kokemus opettaa lapselle, että viha ei ole uhka, vaan tunne, jonka voi käsitellä ilman pelkoa tai häpeää.
Ilman tätä kokemusta lapsuudessa aikuisuudessa vihaan suhtautuminen vaatii tietoista työtä. On opeteltava tunnistamaan, että negatiivisiksi luokittelemamme tunteet eivät ole väärin, ja että niiden ilmaiseminen – turvallisesti ja hallitusti – on osa tervettä elämää.
Tämä ei tarkoita hallitsematonta raivoamista, vaan sitä, että "Jokin on pielessä. Tarvitsen muutosta. Minulla on oikeus puolustaa itseäni."
Lapsena koettu viha ja sen turvallinen käsittely antavat aikuiselle valmiudet asettaa rajoja ja puolustaa itseään terveellä tavalla. Jos tätä ei saanut lapsuudessa, voi aikuisuudessa vihaan liittyä pelkoa ja häpeää – mutta siitäkin voi vapautua, kun opettelee antamaan tunteelle tilaa ja ymmärtämään sen viestin.