Elänkö vai selviydynkö -Huomaako sitä itse (osa 1)

Kun keho alkaa selviytyä huomaamatta

Mä oon miettiny sitä, että joskus se, mitä me ollaan totuttu pitämään "minänä",
voikin osittain olla jotain, mitä on rakentunu turvattomuuden keskelle.
Sellaista, mitä on vaan pitäny alkaa tehdä, jotta pärjäis.
Ja sit se on jääny elämään osaksi meitä, niin ettei sitä enää erota.

Se ei välttämättä näy ulospäin mitenkään erityisesti.
Se voi näyttää ihan tavalliselta arjelta.
Siltä, miten me ollaan muiden kanssa, miten me reagoidaan asioihin,
miten me pidetään itteämme koossa, miten me ollaan tässä maailmassa.

Joskus se voi olla jatkuvaa varuillaan oloa, ihan huomaamatta.
Tai sitä, että ei tuo itteään kunnolla esiin.
Sitä, että tekee vähän liikaa, pärjää kyllä, hoitaa kaiken, ei vaadi mitään.
Se voi olla myös vetäytymistä.
Kovuutta. Miellyttämistä. Tarkkuutta. Jopa sitä, että ei oikeestaan enää edes muista, miltä tuntuu vaan olla.

Nää tavat ei tuu tyhjästä.
Ei ne vaan oo osa luonnetta.
Ne on tapoja, joita on joskus pitäny rakentaa, jotta tässä maailmassa ois voinu olla edes jotenkuten turvassa.

Eikä se tarkota sitä, että ois tapahtunu jotain isoa tai näkyvää. Joskus se vaan jää puuttumaan – se, mitä ois kaivannu. Turvaa, peiliä, rauhaa, nähdyksi tulemista.
Tilaa olla.

Ja sit ku sitä ei oo,
niin keho alkaa tehdä sen, minkä se osaa. Hermosto virittyy.
Opitaan lukemaan tilanteita, ihmisiä, ilmapiiriä, ennen ku ehtii ees tunnistaa omia tunteita.

Syntyy tapa olla. Joka ei tunnu erilliseltä, vaan ihan vaan "minulta".
Niin tää nyt vaan menee. Näin mä oon.

Eikä näitä malleja yleensä helpolla tunnisteta.
Ne on vaan... osa arkea.
Sitä, mitä me ollaan.

Eikä niitä tarvi heti ruveta muuttamaan. Eikä voikaan.
Riittää, että niitä alkaa nähdä vähän.

Tässä sarjassa mä en tarjoo vastauksia.
Mä vaan kirjottelen siitä, mitä mä oon ite pysähtyny miettimään.
Ja annan sulle tilaa kuulostella,
jos joku pala tästä osuu suhun.

Jos ei, niin sekin on ihan okei.