Elänkö vai selviydynkö - Se jatkuu huomaamatta (osa3)

Miten selviän tänään?

Jos alkaa vähän pysähtyä kattomaan omaa arkea, niin voi jossain kohtaa huomata, että jotkut asiat, mitä tekee,

ei oikeestaan tuokaan sitä oloa, mikä tuntuis hyvältä.
Ne ei oo välttämättä mitään isoja asioita.
Mut sellasia, joissa toimii vähän niinku itteään vastaan.
Ja usein ihan huomaamatta.
Siitä vaan on tullu tapa.

Se ei tarkota, että tekis mitään väärin.
Tai että ois jotenkin rikki.
Se tarkottaa vaan sitä, että joskus on oppinu selviytymään niin.
Ja ku se on ollu niin pitkään mukana,
niin ei sitä enää osaa kyseenalaistaa.
Se vaan tuntuu omalta.
Vaikka keho vähän vihjailis, ettei tässä ookaan enää ihan hyvä olla.

Mut eihän sitä aina tunnista.
Sitä voi jopa pysähtyä, kuulla kehonsa,
ja silti ei saa siitä oikein kiinni.
Että mitä tää nyt meinaa.
Eikä se oo mikään ihme, jos koko arki kulkee vähän sivusta.
Jos ei ookaan kunnolla läsnä omassa kehossa, omissa tunteissa, omassa rytmissä.

Ja sit se selviytymismoodi näkyy:
Siinä että sanoo aina, ettei haittaa – vaikka kyllä se vähän haittaa.
Siinä, että hoitaa kaikkien asiat, mut ei enää oikein tiedä, mitä ite tarttis.
Tai että tulee sellanen outo levottomuus heti, ku ois lupa levätä.
Tai että puskee läpi, vaikkei oo voimia.
Ei jaksa enää tuntea mitään.

Ja ku ei niitä hetkiä aina huomaa.
Se tapahtuu ennen ku ehtii edes ajatella.
Kehossa tapahtuu ensin.
Puristaa, vetäytyy, jännittyy, hiljenee, miellyttää, puskee.
Ja sit on jo seuraavassa asiassa.

Joskus koko elämä voi olla myös sitä, että kaikki tunteet on laitettu jo sivuun – ei oo lupaa tuntea, eikä oo aikaa pysähtyä.
Sitten vaan mennään. Tehdään. Suoritetaan. Treenataan. Työskennellään.
Ja ulospäin kaikki näyttää siltä, että hyvin menee.
Vaikka oikeesti ei kuule enää mitään, koska kaikki yhteys itseen on vaiennettu tekemisellä.

Keho kyllä viestii.
Ei se heti huuda, mut se kuiskailee kyllä.
Pinnallinen hengitys.
Kireät leuat.
Jatkuva pieni valmiustila.
Heräily öisin, eikä oikein tiedä miksi.
Tai olo, ettei koskaan oikein rentoudu – vaikka sais.

Ja ku tää kaikki jatkuu tarpeeks pitkään,
niin voi alkaa tulla sellanen olo, ettei oikein tiedä, kuka tätä arkea elää.

Eikä näihin oo mitään valmiita vastauksia.
Ei tarvi keksiä, että mistä tää tulee tai mitä pitäis tehdä.
Voi vaan pysähtyä.
Kuulostella.
Ehkä kysyä itseltään:
tukeeko tää, mitä mä nyt teen, mun oloa ja sitä mitä elämältäni haluan?