Elänkö vai selviydynkö -Mistä se alkoi (osa2)

Mistä se alkoi? 

Usein selviytymistavat, joita me käytetään arjessa, rakentuu ihan tavallisista tilanteista.

Ne voi alkaa jo tosi varhain – tilanteista, joissa ei ollut tilaa olla oma itsensä.
Ei tarvittu mitään suurta kriisiä, vaan riitti että jotain jäi puuttumaan.
Ja sitten keho ja mieli alkoivat hoitaa hommaa.

Kun sä aina yritit pitää kaiken hallinnassa sen hetkisillä ja ikätasoisilla keinoilla?

Lapsuudessa se voi olla vaikka sitä, että piti olla reipas.
Ei ollut tilaa kiukutella, suuttua tai itkeskellä.
Kun tuli paha mieli, joku sano että "ei siinä oo mitään itkemistä" tai "sitä sattuu, ei se oo vaarallista".
Sillon oppi, ettei niitä tunteita kannata tuoda esiin.
Ne pitää hoitaa hiljaa itekseen.

Ei saanut olla rauhassa, kun joku aikuinen täytti omalla puheellaan ja olemuksellana koko tilan.
Tai että piti jatkuvasti aistia, missä mennään – millä tuulella äiti on, miten isä puhuu, onko kotona hiljaista vai jännittynyttä.
Kukaan ei sanonut mitään, mutta keho oppi kyllä lukemaan tilanteita.
Se jäi päälle.

Koulussa se voi olla sitä, että piti pärjätä yksin.
Että ei saanut apua, mut ei viittinyt valittaakaan.
Opettaja ei huomannut, että sä katoit ikkunasta sen takia, että sulla oli kuormitusksestasi jo kupla ympärillä – ei sen takia, että sä et välittänyt.
Ehkä joku nauro sulle luokassa, ja sä päätit, ettet enää ikinä mokaa tai sano mitään noloa.
Nyt vedetään joko rooli päälle.

Tai sit se oli vaan niin, että sä pärjäsit.
Olit tunnollinen, huomaamaton, hiljainen.
Susta ei ollu koskaan mitään huolta.
Mut samalla kukaan ei kysyny, että kuka sä oikeestaan oot.

Työelämässä se voi jatkua samana.
Pitäisi jaksaa, näyttää hyvältä, olla tehokas, hoitaa hommat kunnolla.
Eikä siinä oo mitään ihmeellistä, niinhän kaikki tekee.
Mut jos sä oot aina tehnyt niin – ja vielä vähän enemmän – niin milloin kukaan on kattonut sua ja kysyny, että hei, mitä sä oikeesti tarvit?

Joskus selviytymismalli alkaa rakentua siitä, että ei ollut ketään peilaamassa, pysähtymässä, sanomassa että sä saat olla ja tuntea.
Joskus se tulee siitä, että piti ottaa rooli, ennen ku ehti kasvaa aikuiseksi.
Ja kun sen roolin ottaa tarpeeksi varhain, niin siihen tottuu.
Ja sit se tuntuu ihan normaalilta.

Eikä me helposti kyseenalaisteta mitään, mikä on tuntunut tavalliselta koko elämän.
Se vaan on se tapa olla – se tuttu olo, johon on tottunut.
Siksi voi mennä pitkäkin aika ennen kuin tajuaa, että hei… ehkä tää ei ookaan kaikki, mitä mä oon. 

Siksi mä uskon, että yks tärkeimpiä juttuja on pysähtyä sen äärelle:
missä kohdassa mä opin, että pitää pärjätä? 

Ja ei siinä tarvi alkaa kaivella koko menneisyyttä.
Ei tarvi löytää mitään tarkkaa hetkeä.
Voi vaan kuulostella.
Että mistä mulle tuli se olo, että pitää tehdä tietyllä tavalla, olla tietyllä tavalla, esittää jotain muuta?

Mistä mä opin, että turvaa saa, kun hoitaa muiden asiat ensin?
Tai että rakkautta ansaitaan olemalla kiltti?
Tai että rauha säilyy, kun ei puhu liikaa?
Tai että on parempi olla näkymätön?

Näitä ei tarvi heti ratkaista.
Eikä kaikesta tarvii tehdä johtopäätöksiä.
Mut joskus ne alkaa vaan hahmottua, ku niille antaa luvan nousta.