Mitä kannamme mukanamme

Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka miettii syvemmin. En ole tyytynyt ensimmäiseen vastaukseen, vaan haluan ymmärtää, mistä kaikki kumpuaa. Miksi jotkut tunteet tuntuvat niin voimakkailta, vaikka niille ei ole näkyvää syytä? Miksi keho reagoi tilanteisiin, vaikka mitään uhkaa ei oikeasti ole? Miksi jotkut pelot, surut tai kivut eivät tunnu liittyvän tähän hetkeen ollenkaan

Kun oon tarkastellut elämää eri kulmista, oon huomannut, että me kannamme mukanamme enemmän kuin omat kokemuksemme. Meissä elää asioita, jotka ovat tulleet osaksi meitä hiljaa, huomaamatta, sukupolvien takaa.

Sukupolvien selviytymistarinat näkyviksi
 

Me olemme sukupolvi, jonka taustalla on ihmisiä, jotka ovat eläneet köyhyydessä ja sodan keskellä. Jotka ovat nähneet nälkää, menettäneet läheisiään ja joutuneet tekemään mahdottomia valintoja selviytyäkseen.

Monet tutkimukset osoittavat, että traumat voivat siirtyä ylisukupolvisesti jopa kolmanteen tai neljänteen sukupolveen asti. Kun trauma jää käsittelemättä, se ei katoa – se vain muuttaa muotoaan ja siirtyy eteenpäin. Se voi näkyä tavassa kasvattaa, suhtautua elämään, rakastaa tai pidättäytyä rakkaudesta.  

Suvussamme on niitä, jotka lähtivät sotaan ja palasivat – ja niitä, jotka eivät palanneet. Jotkut tiesivät, mihin he jäivät, mutta monien kohdalla jäi vain hiljaisuus. Tyhjä paikka, jota ei koskaan täytetty.

On myös heitä, jotka palasivat, mutta joutuivat jättämään toverinsa taakseen. He, jotka eivät voineet auttaa. He, jotka tekivät päätöksen pelastaa itsensä, koska vaihtoehtoja ei ollut. Miten sellaisesta pääsee yli? Miten elää loppuelämänsä sen kanssa, että joku jäi jälkeen – ehkä haavoittuneena, ehkä avunhuutojen kaikuessa korvissa – ja itse on silti tässä?

Tuo kokemus ei katoa. Se jää syvälle ja voi muuttua syyllisyydeksi, joka ei löydä sovitusta. Tai ankaruudeksi itseä kohtaan, tarpeeksi kestää kaikki, koska jonkun muun elämä päättyi. Oikeutta omaan onnellisuuteen voi olla vaikea löytää.

Olen myös miettinyt miltä tuntuu, kun elämänrakkaus katoaa sodassa? Kun ihminen, jonka kanssa suunnitteli tulevaisuutta, ei koskaan palaa? Se, mitä siitä jää jäljelle, ei ole vain suru. Se voi olla tyhjyys, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen rakastaa, päästää toisia lähelle tai pitää omia lapsiaan turvassa.

Ehkä seuraava sukupolvi oppii, että tunteita ei näytetä. Että odottaminen ei kannata. Että mitään ei kannata toivoa liikaa, koska kaikki voi viedä pois.

Mietin sodan jalkoihin jäänyttä lasta, joka seisoo asemalaiturilla ja katsoo, kun hänen itkevä veljensä viedään junaan. Hän ei vielä tiedä, että se on viimeinen kerta, kun hän näkee veljensä. Hän vain tuntee kylmän ilman, äidin jäykän otteen kädestä ja sen, miten koko maailma tuntuu hetken pysähtyvän. Hän ei ymmärrä, mutta jokin painuu syvälle. Tuo hetki jää kehoon, tunteisiin, ajatuksiin – ja tiedostamattaan hän siirtää sen eteenpäin omille jälkeläisilleen.

Olosuhteiden pakosta kotoa pois lähetetty lapsi kokee tämän hylkäämisenä. Hän ei ymmärrä syitä, vaan tuntee vain, ettei saanut jäädä. Tämä kokemus piirtyy syvälle, muovaten tapaa kiintyä, luottaa ja kuulua. Se voi siirtyä eteenpäin sukupolvien ketjussa, näkymättömänä taakkana, joka vaikuttaa perheen ja suvun tapaan rakastaa ja olla lähellä.

Hylkääminen ei koske vain lähtijää – se jää myös niille, jotka jäivät. Perhe kantaa hiljaisuutta, katkenneita yhteyksiä, kysymyksiä vailla vastauksia. Juurettomuuden taakka, haava ja kaipuu voivat siirtyä sukupolvien ketjussa eteenpäin.

Ehkä perheen lapset tai lapsenlapset kokevat joskus selittämätöntä surua menetyksistä, joita eivät itse ole kokeneet. Keho kantaa sen, mitä mieli ei ole voinut käsitellä, ja lopulta ihminen voi jopa sairastua. Vanhoja tunteita, jotka eivät koskaan saaneet purkautua – voi kantaa mukanaan solutasolle asti. Silloin sairaudet ja oireet voivat toistaa itseään sukupolvesta toiseen, ilman että niiden alkuperää osataan ymmärtää.

Voiko ketjun katkaista?

Me toimimme niillä keinoilla, jotka olemme oppineet – niillä, jotka meillä on ollut. Trauma ei synny tyhjästä, eikä se katoa itsestään jatkamalla sukua ja yrittämällä itse toimia paremmin. Sitä kannetaan eteenpäin, kunnes joku pysähtyy. Kunnes joku pysähtyy, katsoo lempeästi ja uskaltaa antaa suvun trauman tulla näkyväksi.

Se on oman taustan hyväksymistä ilman syyttelyä. Se tarkoittaa menneiden asioiden kunnioittamista, mutta samalla itsensä vapauttamista niistä taakoista, jotka kuuluvat menneisyyteen.

Silloin menneisyys ei enää ohjaa meitä. Se saa jäädä vain osaksi omaa tarinaamme. 
Meillä on lupa olla onnellisia.